Jokainen meistä kokee vastoinkäymisiä. Toiset niistä satuttaa enemmän kuin toiset.
Miksi asiasta ei päästä yli? Onko se sitä että ei anneta anteeksi? Onko asia jäänyt käsittelemättä? Puuttuuko "closure"? Miksi jäädään kantamaan kaunaa ja pahaa oloa?
Tuntuu että parisuhteen päättymisen jälkeen ollaan vihaisia vuosien jälkeenkin vielä sille toiselle.
Ei hyväksytä ex:lle uutta kumppania eikä ainakaan lasten elämään sitä uutta aikuista.
Miksi? Mitä tällä saavutetaan ja kuka tästä hyötyy? Ei ainakaan ne tärkeimmät... eli lapset.
Vai onko kenties kyse katumuksesta että päästi toisesta irti? Vai katellisuudesta että jonkun muun kanssa se joskus niin rakas ihminen onkin onnellinen vaikka itse sitä ei pystynyt toiselle antamaan?
Parisuhteen päättyminen on suuri asia. Asia joka satuttaa. Asia joka on käsiteltävä.
Mitä hyödytään siitä että ollaan katkeria? Ei mitään. Se syö sielua sisältä ja saa kaiken tuntumaan mustalta.
Itse jouduin käymään läpi todella rankan eron ja sen jälkeen olin katkera. Isolla K:lla.
Katkera siitä että ihminen jota olin rakastanut vuosia valitsikin toisen minun ja lasten sijaan. Kateellinen siitä että hän halusi antaa huomion ja hellyyden toiselle mikä olisi mielestäni minulle ja lapsille kuulunut. Ennenkaikkea kaduin sitä että itse tein virheitä joita en voinut enää paikata.
Kävin läpi vihan kaikki vaiheet kieltämisestä depressioon. Tie oli rankka mutta lopuksi hyväksyin asian. Löysin itseni ja oman identiteettini. Enää minun ei tarvinnut olla vihainen, katkera tai kateellinen. Minulla oli hyvä olla.
Mitä jos suhde on päätetty yhteisessä ymmärryksessä? Saako silloin olla katkera? Onko silloin katkera itselleen? Onko silloin katkera sille toiselle? Päteekö silloinkin samat kateellisuuden ja katumuksen "säännöt"?
En tiedä. Jokainen meistä on yksilö, jokainen suhde ja ero omanlaisensa.
Tärkeintä olisi päästä sinuiksi asian kanssa. Käsitellä rauhassa kaikki tunteet mitä ero tuo, niin hyvät kuin huonotkin. Ymmärtää ja hyväksyä, että se joskus niin rakas kumppani löytää vielä onnen jonkun muun kanssa. Lasten elämään tulee uusi ihminen joka välittää ja huolehtii yhtälailla heistä kuin omista lapsistaankin.
Katkeruus on turhaa, kaikkia suhteita ei vain ole tarkoitettu kestämään.
Elämästä ei kannata tehdä vaikeampaa kuin se onkaan.
Puhumalla asiat selviää ja kun asiat on käsitelty löytyy se onni jokaiselle.
Muistakaahan että jokainen meistä ansaitsee onnen, rauhan ja rakkauden.
Mutta niin kornia kuin se onkin... täytyy ensin rakastaa itseään ;) Niin se vain on!
LittleMsTassunen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti